Sitä olet mitä sanot

Törmäsin jonkun aikaa sitten tekstiin, jossa kirjoittaja kertoi päättäneensä, ettei enää harkitsematta tokaise lapsilleen olevansa väsynyt. Luin tekstin täysin ajatuksissani enkä muistaakseni edes kokonaan, mutta silti se jäi muhimaan mieleni perukoille. Jos muistan oikein, perusteli kirjoittaja päätöstään sillä, että oli huomannut huokailevansa väsymystä myös tilanteissa, joissa ei oikeastaan kokenut olevansa kovin uupunut. Minulle jäi mielikuva siitä, että uupumuksen päivittelemisestä oli tullut hänelle automaattinen tapa täyttää arkista hiljaisuutta. Jos joku teistä sattuu tietämään mitä olen saattanut lukea, jättäkää kommenttia!

Ymmärsin mieleni työstäneen tekstiä, kun marssin jonkun aikaa sitten työpaikkani kahvihuoneeseen ja huomasin yllätyksekseni avaavani keskustelun toteamalla, kuinka väsyneeksi taas itseni tunsinkaan. Jäin pohtimaan lausahdustani ja hämmästyin, sillä oikeastaan olin kokenut itseni aika pirteäksi kyseisenä päivänä. Olin saanut itseni kiinni rysän päältä, päivittelemästä olematonta uupumusta pelkästä tottumuksesta. Siitä lähtien olen yrittänyt olla tarkempi sanomisissani ja estänyt suustani pyrkiviä automaattisia ”hohhoijaa”- ja liuta muita uupuneita lausahduksia tasaisin väliajoin.

Antaessani ilmiölle yhä enemmän huomiota havaitsin, etten suinkaan ollut ongelmani kanssa yksin. Tähän mennessä olen bongannut hiljaisuudesta kumpuavaa valituslaulua kahvihuoneiden lisäksi ruokaloissa, kokoustiloissa ja naistenhuoneessa. ”Pitäisikö sitä nyt sitten yrittää jaksaa jatkaa töitä…” ”Jospa kahvi piristäisi…” ”Tuntuu kuin viikonlopusta olisi jo ikuisuus…” Välillä uupumuksen kulttuuri saattaa leijua ilmassa jopa niin sankkana, ettei sitä edes uskalla kokeilla, miten pirteydelle saattaisi olosuhteissa käydä.

En missään nimessä ole sitä mieltä, ettei valituslauluja saisi päästä ilmoille ollenkaan. Parhaimmillaan yhteislaulu valituksen nimissä tuo meille esimerkiksi arvokasta vertaistukea ja yhteisöllisyyden tunnetta. Monissa työympäristöissä uupumus voi valitettavasti olla arkea, mutta pieninkin uupumisen merkki tulisi aina ottaa tosissaan. Pahimmillaan toistuvat, perusteettomat ja harkitsemattomasti lausutut sanat saattavat kuitenkin ohjata meitä väärille raiteille aivan turhaan. Kollegan inspiraatio laskee, kun työkaveri huohottaa edessä häämöttävää urakkaa. Kahvinautinto keskeytyy, kun avokonttorissa joku käskee kovaan ääneen laskeskelemaan, kuinka kauhean monta pitkää päivää kesälomaan vielä onkaan jäljellä. Kotona lapselle kehittyy mielikuva siitä, että elämässä paahdetaan loppuun asti täysillä, ja että väsymys kuuluu asiaan.

Siitä on nyt noin kaksi viikkoa, kun päätin luopua turhista täytetokaisuista. Hämmästellen olen ihaillut tunteideni kirjon säteilevän kirkkaampana kuin pitkään aikaan, koska en ole antanut sen yksittäisten sävyjen viedä turhaan mennessään. Karsiessani pois perättömät päivittelyt olen alkanut tunnustella vointiani yhä tarkemmin ennen kuin alan kuvailla sitä ääneen. Aika usein huomaan, ettei uupumus olekaan paras mahdollinen tapa kuvailla omaa olotilaa. Välillä saatan esimerkiksi kokea tervettä tarvetta pitää paussia tai vaihtaa työtehtävästä toiseen. Joskus tunnen malttamattomuutta päästä illalla rakkaan harrastuksen pariin tai omalle sohvalle rentoutumaan. Eihän se arki olekaan niin rankkaa kuin kahvihuoneessa pelotellaan!

Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Tunnistatteko ilmiön?
Entä lähtisittekö huomauttamaan siitä esimerkiksi työyhteisössänne? Miten?